Donald Trumpin lausuma “this is our hemisphere” tekee näkyväksi jotakin, joka on ollut pitkään implisiittistä: maantieteellisestä pallonpuoliskosta on tullut poliittinen kategoria. Kyse ei ole vain retorisesta eleestä tai Yhdysvaltojen perinteisen vaikutusaluepolitiikan jatkeesta, vaan eräänlaisesta käsitteellisestä siirtymästä, jossa maailman jäsentäminen ei enää ensisijaisesti tapahdu valtioiden, liittokuntien tai edes imperiumien kautta, vaan pallonpuoliskojen.

Tätä ajatusta voi hedelmällisesti lähestyä Alexandre Kojèven sodanjälkeisen analyysin kautta. Teoksessaan Hahmotelma Ranskan uudeksi politiikaksi (1945) Kojève esittää provokatiivisen teesin: kansallisvaltioiden aika on ohi, ja olemme siirtyneet imperiumien aikakauteen. Hänen mukaansa maailmanjärjestystä määrittävät kolme suurta historiallis-kulttuurista muodostelmaa: amerikkalais-protestanttinen imperiumi, ortodoksis-neuvostoliittolainen imperiumi sekä vasta hahmottumassa oleva latinalainen imperiumi, jonka ytimen muodostaisi Eurooppa. Olennaista on, että Kojèvelle imperiumi ei merkitse väistämättä imperialismia: kyse on ennen kaikkea sivilisaatioiden integraatiosta, yhteisestä elämänmuodosta, arvoista ja institutionaalisesta kokonaisuudesta.

Jos Kojèven ajattelua päivittää 2000-luvulle, imperiumien käsite alkaa kuitenkin menettää terävyyttään. Globalisaation, teknologisten verkostojen ja ekologisten kriisien maailmassa edes imperiumi ei enää ole riittävän laaja tai abstrakti kehys. Tässä kohtaa pallonpuolisko astuu esiin uutena poliittisena peruskäsitteenä.

Pallonpuolisko ei ole vain suurempi imperiumi. Se on maantieteellisen, strategisen ja kulttuurisen tilan yhdistelmä, joka ylittää perinteisen geopoliittisen ajattelun. Kun Trump puhuu ”meidän pallonpuoliskostamme”, hän ei ainoastaan viittaa Yhdysvaltojen vaikutusvaltaan läntisellä pallonpuoliskolla, vaan artikuloi implisiittisesti ajatuksen, että maailma jakautuu suuriin, sisäisesti järjestyttyneisiin tilakokonaisuuksiin, joiden välillä vallitsee jatkuva mutta säädelty kilpailu.

Tässä mielessä elämme yhä vähemmän imperiumien ja yhä enemmän pallonpuoliskojen aikaa. Pallonpuoliskopolitiikka ei perustu suoranaiseen alistamiseen, vaan:

• logistisiin ja teknologisiin verkostoihin
• taloudellisiin ja finanssisiin virtauksiin
• sotilaalliseen läsnäoloon ilman muodollista valloitusta
• normatiiviseen ja kulttuuriseen hegemoniaan

Eurooppa näyttäytyy tässä asetelmassa erityisen ongelmallisena ja kiinnostavana tapauk­sena. Kojèven latinalainen imperiumi oli yritys ajatella Eurooppaa imperiumina ilman imperialismia. Pallonpuoliskojen politiikassa Euroopan kysymys terävöityy entisestään: onko Eurooppa oma poliittinen pallonpuoliskonsa, osa läntistä pallonpuoliskoa vai eräänlainen väliinputoaja, normatiivinen alue ilman täysimittaista strategista subjektiviteettia?

Pallonpuolisko poliittisena käsitteenä on samalla post-historiallinen. Se ei lupaa edistystä, vapautusta tai universaalia järjestystä, vaan hallittua rinnakkaiseloa suurten tilojen välillä. Tässä mielessä se on lähempänä Kojèven ajatusta historian lopusta kuin usein ymmärretään: historia ei pääty rauhaan, vaan vakioituneeseen rakenteelliseen jännitteeseen.

Näin tarkasteltuna Trumpin lause ei ole pelkkää populistista suurvaltapuhetta. Se on oire laajemmasta käsitteellisestä murroksesta, jossa politiikka etsii uutta mittakaavaa. Kansallisvaltio on liian pieni, imperiumi liian vanha – pallonpuolisko tarjoaa uuden tavan ajatella valtaa, tilaa ja järjestystä maailmassa, jossa globaalisuus on arkea mutta universaalisuus kadonnut.

Pallonpuoliskojen politiikka on siis ennen kaikkea ajan diagnostiikkaa: se kertoo, millaisessa maailmassa elämme ja millä käsitteillä sitä yritämme vielä ymmärtää.