Kansainvälisen oikeuden kriisi on vakiintunut puhetapa. YK:n turvallisuusneuvoston halvaantuminen, suurvaltojen veto-oikeus ja avoimet peruskirjarikkomukset ovat luoneet vaikutelman järjestelmästä, joka on normatiivisesti kunnianhimoinen mutta institutionaalisesti hampaaton. Tässä kontekstissa on houkuttelevaa ajatella, että ongelma ei ole niinkään normien sisällössä kuin niiden täytäntöönpanossa: oikeus on olemassa, mutta sitä ei panna toimeen.

Ajatus ei ole vailla historiallista tai vertailevaa pohjaa. Euroopan unionin oikeusjärjestelmä osoittaa, että oikeudellinen integraatio voi olla tehokasta juuri siksi, että normien täytäntöönpano on hajautettu: jäsenvaltiot ja kansalliset tuomioistuimet ovat EU-oikeuden ensisijaisia toteuttajia. Unionin oikeus ei ole tehokas siksi, että se syrjäyttäisi valtiot, vaan siksi, että se käyttää valtioita välineenään. Tästä näkökulmasta voidaan kysyä: voisiko kansainvälinen oikeus toimia samalla logiikalla? Voisivatko valtiot itse olla YK:n normien, erityisesti demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskevien periaatteiden, tehokkaita täytäntöönpanijoita?

Tämä kysymys nousee konkreettiseksi tilanteissa, joissa valtio rikkoo räikeästi kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja ja demokratian perusperiaatteita, eikä YK kykene reagoimaan tehokkaasti. Esimerkiksi Venezuelan kohdalla on esitetty, että valtion sisäinen autoritaarinen kehitys, järjestelmälliset ihmisoikeusloukkaukset ja valtiollinen kytkeytyminen järjestäytyneeseen rikollisuuteen oikeuttaisivat ulkopuolisen puuttumisen. Kun Yhdysvallat on perustellut toimiaan Venezuelan suhteen sekä omalla turvallisuudellaan että demokratian ja ihmisoikeuksien puolustamisella, herää provosoiva kysymys: voidaanko tällainen toiminta ymmärtää YK:n normien yksipuolisena täytäntöönpanona?

Ajatus on teoreettisesti kiinnostava mutta normatiivisesti äärimmäisen ongelmallinen.

Ensinnäkin se sekoittaa kaksi erilaista oikeudellista logiikkaa. EU-oikeuden tehokkuus perustuu vapaaehtoiseen ja institutionaalisesti säänneltyyn vallansiirtoon. Jäsenvaltiot ovat sitoutuneet siihen, että unionin normit ovat niiden omia normeja, ja että niiden soveltamista valvotaan yhteisesti hyväksytyn tuomioistuinjärjestelmän kautta. Kansainvälisessä oikeudessa vastaavaa yhteistä tulkinta- ja täytäntöönpanomekanismia ei ole. Jos yksittäinen valtio julistautuu YK:n normien toimeenpanijaksi, se toimii samalla tuomarina, syyttäjänä ja täytäntöönpanijana – ilman institutionaalista vastapainoa.

Toiseksi ajatus murentaa suvereniteetin käsitteen oikeudellisen rakenteen. Vaikka suvereniteetti ei kansainvälisessä oikeudessa ole absoluuttinen, sen rajoitukset on perinteisesti sidottu joko kollektiiviseen päätöksentekoon tai selkeästi määriteltyihin poikkeuksiin, kuten itsepuolustukseen. Jos ihmisoikeuksien ja demokratian loukkaukset oikeuttavat yksipuolisen voimankäytön, suvereniteetti muuttuu ehdolliseksi käsitteeksi tavalla, joka on altis vallan väärinkäytölle. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että voimakkaimmat valtiot määrittelisivät, milloin toisen valtion poliittinen järjestelmä on riittävän epädemokraattinen oikeuttaakseen intervention.

Kolmanneksi yksipuolinen ”normien täytäntöönpano” vaarantaa juuri ne arvot, joita sen väitetään suojelevan. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät ole pelkästään lopputiloja, vaan myös menettelyllisiä ihanteita. Niiden puolustaminen keinoin, jotka sivuuttavat kansainvälisen oikeuden keskeiset prosessuaaliset periaatteet – kollektiivisuuden, suhteellisuuden ja vastuunalaisuuden – on sisäisesti ristiriitaista. Oikeus, joka pannaan toimeen ilman oikeudellista legitimiteettiä, lakkaa olemasta oikeutta ja muuttuu moraaliseksi retoriikaksi vallankäytön oikeuttamiseksi.
Tämä ei tarkoita, että nykyinen kansainvälinen järjestelmä olisi tyydyttävä. Päinvastoin: YK:n kyvyttömyys puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin rapauttaa sen normatiivista uskottavuutta. Mutta ratkaisu ei voi olla paluu eräänlaiseen valtiolliseen sijaishallintaan, jossa suurvallat ottavat itselleen universaalin moraalituomarin roolin. Tällainen kehitys ei vahvista kansainvälistä oikeutta, vaan ohittaa sen.
Todellinen haaste onkin edelleen se “toinen”: miten luoda mekanismeja, joissa ihmisoikeuksien ja demokratian suojaaminen ei ole yksittäisten valtioiden harkinnan varassa, vaan institutionaalisesti sidottua, oikeudellisesti kontrolloitua ja kollektiivisesti legitimisoitua. Ilman tätä raja ihmisoikeuksien puolustamisen ja voimankäytön normalisoimisen välillä hämärtyy vaarallisesti.

Ajatus yksipuolisesta YK-normien täytäntöönpanosta paljastaa kansainvälisen oikeuden kriisin ytimen: normatiivinen kunnianhimo ylittää institutionaalisen kapasiteetin. Mutta jos tätä kuilua paikataan vallalla oikeuden sijaan, lopputulos ei ole tehokkaampi kansainvälinen oikeus, vaan sen asteittainen purkautuminen.

Yksipuolisen kansainvälisen oikeuden täytäntöönpanon ehkä syvin ongelma ei kuitenkaan liity pelkästään institutionaaliseen legitimiteettiin tai suvereniteetin rakenteeseen, vaan täytäntöönpanijan motiiveihin. Kun valtio toimii ilman kollektiivista valtuutusta, sen toiminnan oikeudellinen arvio kietoutuu väistämättä kysymykseen siitä, miksi se toimii.

Tässä kohdin normatiivinen argumentaatio ajautuu vaaralliseen harmaaseen vyöhykkeeseen. Vaikka valtio vetoaisi YK:n arvoihin – demokratiaan, ihmisoikeuksiin, oikeusvaltioon – sen tosiasialliset intressit voivat olla toisaalla. Historiallinen kokemus osoittaa, että humanitaarinen tai normatiivinen retoriikka on usein kulkenut käsi kädessä taloudellisten ja geostrategisten tavoitteiden kanssa: energiapoliittiset edut, luonnonvarojen hallinta, markkinoiden avaaminen ja alueellisen vaikutusvallan laajentaminen.
Jos yksipuolinen täytäntöönpano ymmärretään keinona murtaa autoritaarisen valtion suljettu markkinarakenne ja integroida se globaaliin talousjärjestelmään, kysymys ei enää ole vain ihmisoikeuksien suojelusta vaan normatiivisen ja taloudellisen logiikan sekoittumisesta. Demokratia ja ihmisoikeudet muuttuvat tällöin välineellisiksi käsitteiksi: ne eivät ole itseisarvoja, vaan ehtoja markkinoiden “normalisoimiselle”.

Normatiivisen järjestelmän kannalta tämä on tuhoisaa kahdella tavalla.

Ensinnäkin se tekee oikeudesta epäuskottavaa. Jos YK:n arvojen täytäntöönpano näyttäytyy valikoivana ja intressisidonnaisena, normit menettävät universaalin luonteensa. Ihmisoikeudet eivät enää ole kaikkia valtioita sitovia periaatteita, vaan retorinen resurssi, jota sovelletaan siellä, missä se palvelee täytäntöönpanijan omia etuja. Tämä ei ainoastaan heikennä normien moraalista auktoriteettia, vaan myös vahvistaa autoritaaristen hallintojen argumenttia siitä, että kansainvälinen oikeus on vain suurvaltojen vallankäytön naamio.

Toiseksi motiivien epäpuhtaus paljastaa rakenteellisen ristiriidan kansainvälisen oikeuden ja globaalin kapitalismin välillä. Jos kansainvälisen oikeuden täytäntöönpano tapahtuu markkinalogiikan ehdoilla, oikeus ei enää rajoita taloudellista valtaa, vaan mukautuu siihen. Tällöin ei ole yllättävää, että puuttumiskynnys ylitetään herkemmin resurssirikkaissa valtioissa kuin köyhissä mutta yhtä lailla autoritaarisissa maissa. Normatiivinen järjestelmä alkaa heijastaa taloudellista karttaa, ei universaalia oikeusjärjestystä.

Tästä seuraa vakava teoreettinen ongelma: jos hyväksymme ajatuksen, että yksittäinen valtio voi panna täytäntöön YK:n normeja silloin, kun kollektiivinen järjestelmä epäonnistuu, joudumme samalla hyväksymään sen, että täytäntöönpanon rajat määräytyvät vallan ja intressien mukaan. Oikeudellinen arvio muuttuu ex post -luonteiseksi: toiminta nähdään oikeutettuna, jos se onnistuu, ja tuomittavana, jos se epäonnistuu tai kohtaa vastarintaa.

Tässä mielessä yksipuolinen normien täytäntöönpano ei ole vain poikkeus kansainvälisen oikeuden järjestelmässä, vaan askel kohti sen rakenteellista muutosta. Suvereniteetti ei katoa, vaan jakautuu epäsymmetrisesti: vahvoille jää oikeus tulkita ja panna täytäntöön, heikoille velvollisuus sopeutua. Ihmisoikeuksista tulee eräänlainen sisäänpääsylippu globaaliin järjestelmään – mutta lippujen jakajat eivät ole oikeudellisia instituutioita, vaan valtiollisia toimijoita omine intresseineen.

Lopulta ongelma ei ole siinä, että ihmisoikeudet ja demokratia asetetaan suvereniteetin edelle. Ongelma on siinä, kuka tekee tämän arvovalinnan ja millä valtuudella. Jos vastaus on: yksittäinen valtio oman harkintansa ja etujensa perusteella, emme ole vahvistamassa kansainvälistä oikeutta, vaan palaamassa esioikeudelliseen järjestykseen, jossa moraalinen kieli peittää alleen vallan.