Arvopohjainen realismi lähtisi yksinkertaisesta havainnosta: kansainvälinen politiikka on vallankäyttöä, mutta kestävä valta edellyttää sääntöjä. Ilman normeja voima ei ole strateginen resurssi vaan hetkellinen etu. Tässä mielessä Donald Trumpin ajattelussa ei ole kyse realismista vaan sen irvikuvast; voiman irrottamisesta niistä normeista ja instituutioista, jotka tekevät voimasta ennustettavaa ja legitimiteettiä tuottavaa.

Trumpin keskeinen ongelma ei ole yksittäisissä päätöksissä vaan tavassa, jolla niitä oikeutetaan. Kun liittolaisuudet esitetään kauppasuhteina, kansainvälinen oikeus esteenä ja instituutiot heikkouden merkkinä, murennetaan samalla järjestelmää, joka on mahdollistanut lännen vallan ja vakauden. Tämä ei ole kovaa realismia, vaan lyhytnäköistä transaktionaalisuutta, jossa oma etu irrotetaan sen pitkän aikavälin edellytyksistä.

Pienille ja keskisuurille maille, kuten Suomelle, normien ja instituutioiden merkitys ei ole ideologista vaan eksistentiaalista. Suomen Nato-jäsenyyden ydin ei ole pelkässä sotilaallisessa suorituskyvyssä, vaan siinä, että voima on sidottu yhteisiin sääntöihin, velvoitteisiin ja ennustettavuuteen. Juuri tämä erottaa puolustavan liittokunnan voimapolitiikasta, jossa vahvin määrittelee oikean.

Venäjä on jo pitkään pyrkinyt irrottamaan voiman normeista ja oikeuttamaan tämän “realistisena” maailmankuvana. Kun Yhdysvaltain poliittinen johto puhuu samaa kieltä, Venäjän argumentti vahvistuu. Siksi Trumpin oikeuttamislogiikka ei ole vain amerikkalainen sisäpoliittinen ilmiö, vaan tällä hetkellä yksi vakavimmista uhista kansainväliselle järjestelmälle. Arvopohjainen realismi muistuttaa: ilman normeja voima ei suojele ketään – se vain kiihdyttää kaaosta.