Johdanto

Euroopan unionin geopoliittinen asema on 2020-luvulla joutunut perustavanlaatuiseen murrokseen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan, Kiinan nousu strategiseksi kilpailijaksi, geoekonomisten välineiden politisoituminen sekä globaalin etelän vahvistuva toimijuus ovat haastaneet kylmän sodan jälkeisen liberaalin ja sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen. Samalla ne ovat pakottaneet Euroopan unionin tarkastelemaan uudelleen omaa identiteettiään normatiivisena ja siviilivaltana.

Tämä essee tarkastelee näitä muutoksia kolmen teoreettisen viitekehyksen kautta: Ernst B. Haasin neofunktionalismin, kantilaisen sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen sekä kansainvälisten suhteiden realismin. Kysymys kuuluu, miten EU:n nykyinen geopoliittinen ja geoekonominen murros näyttäytyy näiden teorioiden valossa. Onko kyse integraation syvenemistä kiihdyttävästä kriisistä, liberaalin maailmanjärjestyksen kriisistä vai realistisen valtapolitiikan paluusta?

Väitän, että EU toimii tällä hetkellä kantilaisena projektina realistisessa rakenteessa, jossa neofunktionalistinen kriisivälitteinen integraatiodynamiikka on käynnissä mutta poliittisesti rajoittunut.

Neofunktionalismi: kriisi integraation moottorina

Ernst B. Haasin neofunktionalismi kehitettiin selittämään eurooppalaista integraatiota funktionaalisen keskinäisriippuvuuden ja spillover-ilmiön kautta. Integraatio yhdellä sektorilla luo paineen integraatioon toisella sektorilla. Taloudellinen integraatio synnyttää poliittista integraatiota, ja ulkoiset paineet voivat kiihdyttää tätä kehitystä. Keskeistä on ajatus lojaalisuuden asteittaisesta siirtymästä kansalliselta tasolta ylikansalliselle tasolle.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan voidaan tulkita eksogeeniseksi shokiksi, joka synnyttää uusia integraatiopaineita. Energiariippuvuus johti EU:n energiayhteistyön vahvistumiseen ja toimitusketjujen turvaamiseen. Turvallisuusuhka kiihdytti puolustusyhteistyötä, mikä näkyy esimerkiksi PESCO-yhteistyössä, Euroopan puolustusrahastossa ja Strategic Compass -asiakirjassa. Sanktiopolitiikka puolestaan vahvisti EU:n ulkopoliittista koordinaatiota ja loi uusia institutionaalisia käytäntöjä.

Tässä mielessä kriisi on tuottanut funktionaalista spilloveria. Energiapolitiikka kytkeytyy turvallisuuspolitiikkaan, kauppapolitiikka geoekonomiseen strategiaan ja ulkopolitiikka puolustusyhteistyöhön. Neofunktionalistisesti tämä tukee oletusta siitä, että kriisit voivat toimia integraation moottoreina.

Samalla on kuitenkin huomattava, että poliittinen spillover on rajallista. Jäsenvaltiot pitävät kiinni yksimielisyysvaatimuksista ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, ja kansallinen suvereniteetti säilyy keskeisenä poliittisena viitekehyksenä. Integraatio ei ole automaattinen prosessi, vaan poliittisesti neuvoteltu ja ajoittain kiistanalainen. Haas itse tunnusti myöhemmässä tuotannossaan, että integraatioteoria oli alun perin liian lineaarinen ja aliarvioi poliittisen vastareaktion mahdollisuuden.

Nykytilanne osoittaa, että kriisi voi synnyttää sekä integraatiota että renationalisaatiota. Neofunktionalistinen tulkinta on siksi kaksijakoinen: geopoliittinen murros vahvistaa integraatiopaineita, mutta poliittinen legitimiteetti ei välttämättä riitä täydelliseen ylivuotoon.

Kantilainen sääntöperustainen järjestys kriisissä

Immanuel Kantin ajatteluun pohjautuva liberaali kansainvälisen järjestyksen teoria rakentuu oletukselle, että tasavaltainen hallinto, taloudellinen keskinäisriippuvuus ja kansainväliset instituutiot vähentävät sodan todennäköisyyttä. Toisen maailmansodan jälkeinen sääntöperustainen kansainvälinen järjestys, johon kuuluvat YK, WTO ja Euroopan unioni, ilmentää tätä kantilaista perinnettä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan haastaa keskeisesti tämän ajattelun. EU:n ja Venäjän syvä energiariippuvuus ei estänyt sotaa. Päinvastoin keskinäisriippuvuus muuttui strategiseksi haavoittuvuudeksi. Geoekonominen kilpailu osoittaa, että kauppa ei ole pelkästään rauhan väline, vaan siitä on tullut vallankäytön instrumentti.

Kansainväliset instituutiot eivät myöskään kyenneet estämään suurvaltapoliittista aggressiota. YK:n turvallisuusneuvosto on halvaantunut suurvaltojen veto-oikeuksien vuoksi, ja WTO:n sääntökehikko ei rajoita geoekonomista pakottamista. Samalla autoritaariset verkostot, kuten BRICS, vahvistavat vaihtoehtoista järjestystä ilman liberaalia normatiivista perustaa.

EU jatkaa kuitenkin sääntöperäisen järjestyksen puolustamista. Global Gateway -aloite, normatiiviset kauppasopimukset, de-risking-strategia sekä demokratian ja oikeusvaltion retoriikka osoittavat, että unioni ei ole luopunut kantilaisesta identiteetistään. EU toimii ikään kuin järjestyksen säilyttäjänä ilman hegemonista voimaa.

Kantilaisesta näkökulmasta nykytilanne näyttäytyy liberaalin maailmanjärjestyksen kriisinä. EU pyrkii ylläpitämään sääntöperäisyyttä ympäristössä, jossa sen perusoletukset eivät enää ole universaalisti jaettuja.

Realismi: voimapolitiikan paluu

Realismin mukaan kansainvälinen järjestelmä on anarkinen, ja valtiot tavoittelevat turvallisuutta epävarmassa ympäristössä. Valta on keskeinen resurssi, ja moraaliset periaatteet alistuvat turvallisuustarpeille. Rakenteellinen realismi korostaa erityisesti suurvaltojen kilpailua ja järjestelmän rakenteellisia rajoitteita.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan, Kiinan nousu, blokkien muodostuminen sekä NATO:n vahvistuminen sopivat realistiseen analyysiin. Suurvaltakilpailu on palannut keskiöön. Turvallisuusdilemma on ilmeinen, ja liittoumat vahvistuvat vastauksena uhkaan. Geoekonomiset välineet, kuten pakotteet, investointien rajoitukset ja toimitusketjujen kontrolli, ovat osa strategista vallankäyttöä.

Realismin näkökulmasta EU:n haaste on sen valtiollisen yhtenäisyyden puute. Yhteinen armeija puuttuu, päätöksenteko on hajautettua ja jäsenvaltiot ajavat omia kansallisia etujaan. EU on taloudellinen jättiläinen mutta sotilaallinen kääpiö, mikä on realistinen diagnoosi sen strategisesta asemasta.

Tässä viitekehyksessä nykyinen murros ei ole poikkeus vaan paluu kansainvälisen politiikan peruslogiikkaan. Geopolitiikka ei ole uusi ilmiö, vaan liberaali interregnum on ollut historiallinen poikkeama.

Synteesi: kantilainen toimija realistisessa rakenteessa

Kolmen teorian valossa voidaan esittää synteettinen tulkinta. Rakenteellinen ympäristö on realistinen, EU:n identiteetti on kantilainen ja integraatiodynamiikka on osittain neofunktionalistinen. Tämä tuottaa jännitteen normatiivisen identiteetin ja strategisen välttämättömyyden välillä.

EU ei ole muuttunut realistiseksi suurvallaksi, mutta se toimii realistisessa ympäristössä. Se pyrkii ylläpitämään sääntöperustaisuutta samalla kun sen on vahvistettava sotilaallista ja geoekonomista kapasiteettiaan. Kriisit synnyttävät integraatiopaineita, mutta poliittinen yhtenäisyys rajoittaa niiden syvyyttä.

Geopolitiikan paluu ei siis ole vain ulkopoliittinen muutos, vaan ontologinen haaste EU:lle. Onko unioni ensisijaisesti normatiivinen projekti vai strateginen toimija valtapolitiikan maailmassa? Vastaus riippuu siitä, kykeneekö EU yhdistämään kantilaisen normatiivisen perustansa realistiseen strategiseen kapasiteettiin.

Päätelmä

Nykyinen geopoliittinen murros voidaan tulkita monikerroksisena ilmiönä. Neofunktionalistisesti kriisi luo integraatiopaineita, mutta poliittinen spillover on rajallista. Kantilaisesta näkökulmasta sääntöperustainen järjestys on kriisissä, ja EU toimii sen puolustajana. Realistisesti tarkasteltuna suurvaltakilpailu ja voimapolitiikka ovat palanneet kansainvälisen järjestelmän keskiöön.

EU:n tulevaisuus riippuu siitä, pystyykö se siirtymään pelkästä normatiivisesta vallasta strategiseksi toimijaksi ilman, että se menettää identiteettinsä. Jos integraatiota syvennetään riittävästi, kriisi voi vahvistaa unionia. Jos kansallinen itsekkyys dominoi, EU jää realistisen maailman reuna-alueelle taloudelliseksi mutta poliittisesti rajalliseksi toimijaksi.

Geopolitiikan paluu ei ainoastaan muuta Euroopan unionin ulkopolitiikkaa. Se pakottaa arvioimaan uudelleen koko eurooppalaisen integraation teoreettisen perustan.