Habermasin Israel–Gaza-kommenttien johdonmukaisuutta hänen omaan diskurssietiikkaansa nähden voidaan tarkastella erityisesti universalismin, symmetrian ja julkisen järjen periaatteiden valossa. Habermasin koko normatiivinen projekti rakentuu ajatukselle, että moraalisesti pätevät normit ovat sellaisia, jotka voisivat saada kaikkien asianosaisten hyväksynnän vapaassa ja rationaalisessa keskustelussa. Tämä edellyttää periaatteellista symmetriaa: jokainen, jota normi koskee, on moraalisesti relevantti osapuoli. Hänen Israelia koskevissa lausunnoissaan korostuu kuitenkin Saksan historiallinen erityisvastuu Israelin turvallisuudesta. Vaikka tämä historiallinen tausta on kiistaton ja moraalisesti painava, syntyy jännite universaalin diskurssietiikan ja kansallisesti erityisen moraalivelvoitteen välille. Jos normatiivinen arvio perustellaan ensisijaisesti kansallisen historian kautta, moraalinen universalismi näyttää väistyvän kontekstisidonnaisen vastuun tieltä. Diskurssietiikan näkökulmasta tämä herättää kysymyksen, voidaanko erityisvastuuta pitää universaalisti hyväksyttävänä periaatteena vai jääkö se väistämättä partikulaariseksi.
Toinen jännite liittyy moraaliseen symmetriaan konfliktin osapuolten välillä. Habermas korosti Israelin oikeutta itsepuolustukseen, mikä on kansainvälisen oikeuden tunnustama periaate. Kuitenkin hänen lausuntonsa sävyä on kritisoitu siitä, ettei se yhtä eksplisiittisesti painottanut siviilien suojelun, suhteellisuusperiaatteen ja kollektiivisen rangaistuksen kieltoa. Diskurssietiikan näkökulmasta myös Gazan siviilit ovat moraalisesti relevantteja osapuolia, joiden näkökulma tulisi sisällyttää normatiiviseen arvioon. Jos painotus asettuu selvästi yhden osapuolen turvallisuusoikeuteen ilman vastaavaa moraalista artikulaatiota toisen osapuolen haavoittuvuudesta, syntyy vaikutelma epäsymmetriasta, joka on jännitteessä Habermasin oman symmetriaperiaatteen kanssa.
Lisäksi hänen varauksellinen suhtautumisensa Israelin toimien luonnehtimiseen esimerkiksi kansanmurhaksi voidaan tulkita yritykseksi suojella käsitteellistä tarkkuutta ja estää moraalisen kielen inflaatiota. Kuitenkin hänen julkisen sfäärin teoriansa korostaa avoimen ja inklusiivisen keskustelun merkitystä demokraattisen legitimiteetin ehtona. Mikäli tiettyjä moraalisia tulkintoja pidetään lähtökohtaisesti epälegitiimeinä ennen niiden argumentatiivista käsittelyä, tämä voi vaikuttaa rajoittavan juuri sellaista julkista diskurssia, jonka normatiivista arvoa Habermas itse on puolustanut. Diskurssietiikan sisäinen logiikka edellyttäisi, että myös kiistanalaiset käsitteet arvioidaan argumenttien, ei ennalta asetettujen rajojen perusteella.
Laajemmin tarkasteltuna Habermasin lausunnoissa näkyy myös hänen ajattelulleen tyypillinen painotus institutionaaliseen legitimiteettiin ja oikeusvaltion rakenteisiin, kun taas konfliktin rakenteelliset valta-asymmetriat jäävät vähemmälle huomiolle. Hänen kriittisen teorian perintönsä sisältää legitimaatiokriisien analyysin, jossa valta ja järjestelmän rationaalisuus voivat irrota kansalaisten kokemasta oikeutuksesta. Israel–Palestiina-kontekstissa kysymys poliittisten oikeuksien epäsymmetriasta ja pitkäkestoisesta miehityksestä liittyy suoraan legitimiteetin ongelmaan. Jos tämä ulottuvuus jää taustalle, Habermasin normatiivinen analyysi voi vaikuttaa institutionaalisesti vakauttavalta pikemminkin kuin kriittisesti läpivalaisevalta.
Näiden jännitteiden perusteella vahvin filosofinen kritiikki ei ole se, että Habermas puolustaa Israelin oikeutta turvallisuuteen, vaan se, että hänen lausuntonsa näyttävät osittain poikkeavan niistä universaaleista ja symmetrisistä periaatteista, joita hänen oma diskurssietiikkansa edellyttää. Kysymys ei siis ole yksittäisestä poliittisesta kannasta, vaan siitä, missä määrin hänen julkinen interventionsa säilyttää johdonmukaisuuden hänen oman normatiivisen teoriansa kanssa.

Leave a comment