Kollegani kanssa keskustelimme tänään samasta ilmiöstä, ehkä tosin hieman eri perspektiiveistä ja kokemuksista käsin. Ehkä emme täysin ymmärtäneet toisiamme… mikä ei minun tapauksessa ole kovinkaan poikkeuksellista

Nimittäin, kun opiskelija esittelee itse kirjoittamansa tekstin, hänessä on usein toisenlaista energiaa kuin silloin, kun työ on tehty pääosin tekoälyn avulla. Esittäjän äänessä on varmuutta ja ”omistajuutta”, innostunutta jännitystä. Sisältö voi muillakin olla todella hyvä, mutta suhde esitykseen ja työn esittämiseen tuntuu erilaiselta.

Mistä tämä ero syntyy.

Hegelin ajatus työn merkityksestä antaa yhden mahdollisen selityksen. Hegelille työ on se prosessi, jossa ihminen muokkaa maailmaa ja samalla itseään. Vastuksen kohtaaminen, muodon etsiminen, epäonnistuminen ja korjaaminen sitovat tekijän tuotokseen. Työ ei synnytä vain valmista tekstiä, vaan myös kokemuksen omasta toimijuudesta. Kun opiskelija käy läpi tämän prosessin, hän voi seistä työnsä takana kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Jos taas prosessi muodostuu ohueksi, omistajuus jää ohuemmaksi. Tämä ei välttämättä näy arvosanassa, mutta voi näkyä esitystilanteessa; työ esitetään, mutta sitä ei ”eletä”.

Herää kysymys myös syyllisyydestä. Eräs toinen kollegani toi tämän omalta osaltaan ilmi “vahingossa” mutta vilpittömästi puheenvuorossaan eräässä opettajatapaamisessa (mielenkiintoista/sympaattista). Tämä ei ole syyllisyyttä vain teknisessä tai akateemisessa mielessä, vaan perinteisessä moraalisessa merkityksessä. Nimittäin, jos opiskelija/tutkija kokee esittävänsä jotakin jota hän ei ole itse muovannut, syntyykö tästä perustava sisäinen ristiriita? Siis vaikka tekoälyn käyttö olisi sallittua, voiko muodostua tunne, ettei henkilö täysin ansaitse kiitosta tai tunnustusta tms? Onko kyse sääntörikkomuksesta vai jostakin syvemmästä. Kokemuksesta, ettei en ollut aidosti työn tekijä? Olenko työn tekijä ja työntekijä? Työntekijän tuntevat yhteisyyttä, työn tekijä ei. Kollektiivisuuden tunne kärsii.

Syyllisyys liittyy siis vastuuseen ja ”omistajuuteen” mutta myös yhteisöllisyyteen. Tunne syntyy, kun ihminen kokee tehneensä jotakin, mikä ei vastaa hänen omia arvojaan. Kyse ei aina ole välttämättä siitä, että jotakin ulkoista normia olisi rikottu, vaan siitä, että sisäinen ja muiden odotus, fantasian tasolla, jää omasta tekemisestä täyttymättä. Jos ihminen haluaa olla työnsä subjekti, mutta kokee jääneensä sivuun, syntyy hienovarainen ja todellinen moraalinen jännite. Zizek kutsuu nautinnon ja fantasian puutteeksi., millä voi olla arvaamattomia seurauksia.

Tämä korostuu nimenomaan etäopiskelussa. Kun työ tehdään yksin omassa yksiössä, ilman välitöntä keskustelua toisen kanssa – ilman yhteistä näkyvyyttä – prosessi voi jäädä näkymättömäksi. Kukaan ei havaitse sitä, miten teksti syntyy. Tekijäkään ei näe sitä samalla tavalla kuin jaetussa tilassa. Vastuu hämärtyy. Teknologinen väline tekee mahdolliseksi oikaisemiset, mutta yksinäinen työskentely tekee sen huomaamattomaksi.

Tässä ei ole tarkoitus väittää, että tekoäly olisi itsessään uhka. Enemmänkin mahdollisuus. Tekoäly on varmasti apu ja ajattelun sparraaja. Samoin kuin saha kirvesmiehelle ja laskin matemaatikolle. Mutta jos tekoäly alkaa korvata ”sisäisen” ja ”sosiaalisen” työn, sen jossa opiskelija/tutkija kohtaa vastarintaa ja rakentaa suhdetta omaan ajatteluunsa, jotain olennaista on menetetty. Tämä ei välttämättä näy välittömissä oppimistuloksissa, vaan merkittävimmissä sosiaalisissa kokemuksissa.

Ehkä keskeisin kysymys tekoälyssä ei olekaan teknologinen vaan pedagoginen – ja jopa moraalinen; miten saamme opiskelusta ja tutkimuksesta tilan, jossa työ rakentaa tekijäänsä, ja jossa tekemisestä voi syntyä nautintoa? Onko sellaiseen paluuta? Oliko sellaista edes koskaan olemassa?